Elimyssalon vaara-asutukset

Asutus

Kuhmon ensimmäiseen veroluetteloon 1605 merkityt talonpitäjät olivat enimmäkseen Savosta tulleita. Myös Karjalasta muutti väkeä 1600-luvun mittaan. Väestönkasvu oli aluksi hidasta, 1600-luvun loppupuolen kato- ja tautivuodet ja sotiminen, mm. 1720-luvun isoviha, karsivat joukkoa.

Vasta 1700-luvun lopulla väkiluku alkoi suuremmin nousta. Elämän sijaa jouduttiin hakemaan kauempaa, jolloin lähdettiin Venäjälle ja toisaalta siirryttiin vesistöjä pitkin länteen. Aluksi talot sijaitsivat enimmäkseen vesien varsilla ja leipä saatiin kaskesta, mutta väestön kasvun myötä syntyivät myös vaara-asutukset. Vaaralla vilja säilyi hallalta ja korkeammalta paikalta saattoi havaita lähestyvän vainolaisen nuotionsauhut. Vaarojen laet olivat usein vanhoja kaskiahoja, joille oli luontevaa ryhtyä raivaamaan peltoja.

Kainuulaista vaara-asutusta. Kuva: Kainuun museo / Erkki Mikkola

Asutus oli aluksi epävakaata. Tauti saattoi tappaa talosta väen, jolloin autioksi jääneeseen hyvään asuinpaikkaan muuttivat uudet asukkaat. Jokin asuinpaikka saattoi osoittautua huonoksi, jolloin väki muutti muualle ja talo autioitui, mutta se saatettiin myöhemmin asuttaa uudelleen.

Kun uutta paikkaa asutettiin, aloitettiin hyvin pienestä: "se kun on ukko tullunna Levävaaraan ni se on kontin lyöny vaen kuusen oksaan ja alakanna kuokkie" (Levävaaran viimeisen isännän Heikki Kinnusen haastattelusta). Paikalle rakennettiin aluksi hyvin vaatimattomat rakennukset. Ihmisille tehtiin saunantapainen, karjalle pieni navetta. Savupirtissä asuttiin paljon vielä 1800-luvun puolivälissä.

Savupirtti. Kuva: Museovirasto / Samuli Paulaharju

Uuden asuinpaikan saattoi ostaa valtiolta, jolloin tila oli ns. uudistila. Torpparit saivat vain asua vuokraamallaan tilalla ja viljellä siellä. Talojen mailla oli torppia, eli torppari vuokrasi tilan ja sai vain asua ja viljellä tilaa ilman omistusoikeutta. Syrjemmälle valtionmaille syntyi myös kruununmetsätorppia.

Kruununmetsätorppa

Monesti tilaa oli jo alettu pitää ja asua vuosikausia ennen torppakontrahdin tekemistä. Sellainen oli mahdollista syrjäkulmilla, joista maallinen valta oli kaukana.

Kruununmetsätorpan maat omisti valtio, mutta torpan pitäjällä oli maihin käyttöoikeus ja kontrahdin mukaiset velvollisuudet. Viljelymaata piti raivata ja metsää sai käyttää rajoitetusti. Torpasta maksettiin torpanveroa, joka yleensä oli viljaa.

Metsänvartija

Molemmat Elimyssalon torpat ovat olleet metsänvartijan asumuksia. Metsänvartijalla tuli olla monia taitoja ja ominaisuuksia: Oli oltava "hyvämaineinen, ruumiinsa puolesta terve ja voimakkaassa iässä oleva". Luku-, kirjoitus- ja luvunlaskutaitokaan ei ollut haitaksi. Metsänvartija vannoi virkavalan ja sai ammattinsa merkiksi pyöreän messinkisen metsänvartijamerkin ja leimakirveen.

Asuntona metsävartijalla oli metsänvartijan torppa, josta ei tarvinnut maksaa torpanveroa. Muut verot koskivat kyllä myös metsänvartijaa. Kalastus- ja metsästysoikeus oli varsin kattava ja hukkapuuta sai polttopuuksi. Kasvavien puiden ottoon ja karjan metsälaidunnukseen piti olla metsänhoitajan lupa.

Eläminen

Pientalonpojan elämä on kaikkialla Suomessa perustunut monista lähteistä saatavaan elantoon. Syrjäseuduilla sellainen elämäntapa on säilynyt pienin osin tähän päivään saakka. Kainuussa kaskitalous väistyi myöhään jatkuen vielä 1800-luvun lopulle saakka, vaikka hyvien kaskimaiden vähetessä sadot pienenivät. Metsästys ja kalastus olivat vielä 1950-luvulla muutakin kuin virkistystä ja seikkailua. Tervanpoltto oli Kainuussa merkittävä elinkeino turvana katovuosia vastaan, mutta maata omistamattomalle se 1800-luvun lopulla oli useimmiten mahdotonta, koska valtionmailla ei tervaa enää saanut polttaa. Joskus saattoi päästä talollisen tervatöihin päiväläiseksi, eli päiväpalkalla.

Heinäväkeä ruokailutauolla Elimysjärven niittysaunalla v. 1915. Kuva: Museovirasto / Samuli Paulaharju

Pellot ja karja tuottivat omiin tarpeisiin. Vain voita myytiin, itse käytettiin enimmäkseen rahkan sekaista pehmeää roppavoita. Suolattu kova voi oli juhlaruokaa. Rahan tarve oli pieni, kun suurin osa talouden esineistä ja vaatteista tehtiin itse. Suola oli pitkät ajat lähes ainoa rahalla ostettava aines. Verot ja papinmaksut maksettiin useimmiten viljana ja kalana.

"Porrastettu erämaapolku vain sinne saattelee, peninkulmamäärin kuljettelee suolta toiselle, vaaralta vaaralle, talolta talolle. Eikä kaikiste ole porraspolkuakaan, pahainen, sotkuinen käytävä vain, joka monesti katoaa kanervikkoon ja eksyy korpeen. Ja se on metsäneläjän ainoa yhdysside asutun maailman kanssa." Näin kuvaili Samuli Paulaharju 1920-luvun alussa entisajan kulkuyhteyksiä kirjassaan Kainuun mailta. Talot olivat todellakin rajaseudulla täysin tiettömien taipaleiden takana.

Kulkuyhteydet

1950-luvun lopulle saakka Elimyssalolle pääsi vain hevoskyydillä tai kävelemällä. Suolat, sokerit ja jauhot tuotiin Kotajärven kaupalta, viidentoista kilometrin päästä, kinttupolkuja pitkin. Samaa reittiä kulki lasten koulumatka, jossa oli neljä järvenselkää ylitettävänä. Vasta vuonna 1956 valmistui maantie Lammasperän Hamarasta Juntinvaaraan. Silloin myös kauppa-auto alkoi kulkea kerran viikossa. 

Levävaara on tyypillinen vaaratalo. Kuva: Martti Montonen

Koulunkäynti

Oppivelvollisuus astui voimaan 1921 ja sitä ennen ei Elimyssalon salotaloista mahdettu koulua käydä, vaikka kouluja oli jo Kuhmossakin useampia. Vuoden 1898 koulupiiriasetuksen jälkeen Kuhmo jaettiin kymmeneen koulupiiriin. Kouluja ei joka piirissä ollut, vaan käytiin kiertokoulua. Kun perimmäisistä taloista ruvettiin käymään koulua, pitkämatkalaiset asuivat kouluvuoden aikana asuntoloissa - nuorimmat koululaiset saivat käydä kolme kertaa kotona koko vuoden aikana.

Luonnonarvoja

Pienet vaara-asutukset lisäävät osaltaan alueen luonnon monimuotoisuutta. Pihapiirin ja niittyjen lajisto on kotiutunut vanhan havumetsän keskelle pieniksi saarekkeiksi. Kulttuurin seuralaislajit ovat tulleet vaaralle esimerkiksi viljansiemenen mukana, kulkijoiden jalkineissa ja hevosten heinissä. Vain vähän lajeja on tullut tarkoituksella, sillä köyhien mökkien pihoilla ei juuri koristekasveja suosittu. Nykyisin pihapiirejä ja talojen lähiniittyjä hoidetaan perinnemaisemina. Niitä pidetään auki niittämällä. Levävaaran pihassa kasvaa joitakin nykyään harvinaistuvia niittylajeja, mm. ruokohelpiä.

Talojen heinämaina oli luonnonniittyjä, enimmäkseen vesien varsilla. Niittäminen on aikanaan tietenkin muuttanut niittyjen lajistoa, mutta vaikutus on jo lakannut. Lyhytaikaiseksi jäänyt suoviljely jätti myös vähäiset jälkensä: Levävaarasta Elimysjärvelle johtavan polun varressa näkyvät vieläkin käsivoimin kaivetut suo-ojat.

Levävaara

Levävaaran tilalla tiedetään olleen asukkaita ainakin 1850-luvulta lähtien. Talo sijaitsee vaaran päällä, kuten monet muutkin lähiseutujen vanhat talot.

Levävaara. © Metsähallitus

Kun Tuomas Haverinen 1860-luvulla muutti Levävaaraan etelämpää Kangasvaaran torpasta, talo oli autiona. Aiemmat asukkaat, Komulaiset, olivat lähteneet kaiketi Venäjälle paremman elämän toivossa. Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan Kainuun mailta, että ''pyssy, koira, akka, pata ja kolme lasta oli elämisen alkua, kun ukko vaaralle kapusi''. Asuntona oli aluksi yksi-ikkunainen savupirtti.

Levän torpan vero määriteltiin vuonna 1869. Torpan vuokraksi määrättiin 16 kappaa viljaa vuodessa. Kun kappa on suunnilleen viisi litraa, on vero ollut vajaat sata litraa. Tuomas teki vuonna 1870 torppakontrahdin Metsähallituksen kanssa. Sen mukaan hän sitoutui raivaamaan seuraavat viisitoista vuotta vuosittain 0,18 tynnyrinalaa peltoa ja 0,5 tynnyrinalaa niittyä. Tynnyrinala on noin puoli hehtaaria. Koskaan ei Levävaaran peltoala kuitenkaan kasvanut yli kolmen hehtaarin. Maanviljelyn ohella metsästys oli särpimen antajana tärkeässä asemassa. 1880-luvun loppu oli kiivainta peuranpyynnin aikaa. Haveriset saattoivat hyvin tulla Levävaaraan hyville peuramaille nälkää pakoon.

Levävaaran ympärillä levisivät 1800-luvulla laajat metsäalueet. Kruunu, eli vastaperustettu Metsähallitus, palkkasi laajojen metsäalueidensa vartiointiin erillisiä metsänvartijoita. Uuttera korvenraivaaja ja erämies täytti vaatimukset, niinpä Tuomaalle myönnettiin metsänvartijamerkki ja leimakirves vuonna 1887.

Asema toi etunsa ja vaikka Tuomaan piiri olikin laaja, sen vartioiminen tuskin muutti Tuomaan elämää kovin paljon, kulkihan hän ahkeraan metsiä muutenkin.

"Hyvänpäiväinen salotalo" sanotaan katselmustekstissä

Levävaaran enimmillään parikymmenhenkiselle väelle ei pienten peltojen ja niittyjen tuotto riittänyt yksistään elannoksi. Talossa asui Haveristen perheen lisäksi ajoittain myös loisia ja ainakin yksi piika. Kun kaskenpoltto loppui, alettiin lisäansioiksi polttaa tervaa ja käydä savotoilla. Erätalous, metsästys ja kalastus olivat tärkeitä hengissä selviämisen kannalta. Katovuosina, kun halla palellutti viljan, oli Levävaarassa mistä panna pöytään peuranlihaa. Niin selviydyttiin pahimman yli.

Peuranpyynti oli särpimen antajana tärkeässä asemassa. Kuva: Suomen peura / Martti Montonen

Vuosisadan vaihteessa Levävaara oli hyvin toimeentuleva salotalo. Käsistään taitava Tuomas oli salvanut pihapiiriin kymmenkunta hirsirakennusta. Komein oli liki kaksikymmenmetrinen asuinrakennus, jossa oli iso pirtti, ruokahuone, porstua ja kaksi isoa kamaria. Lisäksi oli erikseen toinen asuinrakennus savottaherroja ja vieraita varten.

Levävaaran ukko - peuranpyytäjä

Samuli Paulaharju haastatteli vuonna 1917 74-vuotiasta vanhaa isäntää. Tuomas Haverinen, Levävaaran ukko, oli paikkakunnan tunnetuin peuranpyytäjä. Peuraa jäljittäessä Tuomas hiihteli rajaseutujen korpimaat ristiin rastiin, viipyi viikon, parikin, vain pussillinen suolaa eväänään. Kaikkiaan satakuntaa peuraa arvioi Tuomas kaataneensa, mikä on kunnioitettava määrä, kun yhtä peuraa saattoi joutua pari-kolmekin päivää ajamaan. Levän Tuomas tunnettiin myös karhunkaatajana, josta esimerkkinä ukon tarina karhunkaadosta. Metsästykseen liittyi paljon taikauskoa ja tapoja, joita piti tarkkaan noudattaa.

Itsenäiseksi tilaksi

Tuomaan kuoltua vuonna 1918 tilaa jäi pitämään nuorin poika Jussi Haverinen, joka oli avioitunut vuosisadan vaihteessa viiksimolaisen Mari Korhosen kanssa. Miniän kunniaksi pihaan istutettiin silloin pihlaja. Metsänvartijan virka siirrettiin Latvavaaraan 1912, ja Levävaarasta tuli jälleen kruununmetsätorppa. Vuoden 1915 kontrahdissa veroksi määrättiin 404 litraa jyviä. Vielä kymmenluvulla eivät talon lapset päässeet kouluun.

Vuonna 1931 Levävaarasta tuli itsenäinen tila. Toimitusmiehet arvelivat, että tilan niittyjen varassa voitaisiin elättää 10 lehmää ja kaksi hevosta. Peltoa oli vajaat kolme hehtaaria.

Talvisodan alkaminen ajoi Levästä asukkaat evakkoon ensin lähitaloihin, sitten Pohjanmaalle. Takaisin tullessa odottivat hiiltyneet rauniot. Suomalaiset polttivat rakennukset, ettei vihollinen pitäisi niissä majaansa. Uusi väliaikainen asunto tehtiin vanhasta tallista.

1950-luvulla Levävaaran isännäksi tuli Heikki Kinnunen vaimonaan Jussi Haverisen tytär Anna. Talossa elettiin nyt maatöistä ja metsäsavotoista. Peltopinta-alaa lisättiin suoviljelyksillä, joiden menestyksestä ei ole tarkkaa tietoa. Marin kunniaksi istutettua Marin pihlajaa kutsuttiin nyt mummon pihlajaksi.

Maito, jota ei juotu, halkaistiin eli separoitiin kermaksi ja kurriksi. Kerma kirnuttiin voiksi ja ylijäämä myytiin kauppoihin, jotka olivat kinttupolkujen takana, lähin 15 kilometrin päässä.

Katon uusiminen Levävaarassa. © Metsähallitus

Kotijoen suulle rakennettiin pieni yksihuoneinen hierrinmylly, jolla saattoi jauhaa säkin riihikuivaa viljaa vuorokaudessa. "Siellä täällä metsäjokien rannalla näkee joskus yksinäisen pikku myllyn, semmoisen hyvin yksinkertaisen hierinmyllyn, jonka pystyssä seisova siipitukki käydä kieputtaa, ja samalla ilman rataslaitosta, vain navallaan pyörittää kiveäkin ja jauhaa salolaisen leipäviljat sekä puurokset. Parin kolmen talon yhteisiä pikku myllyt tavallisesti ovat…" (Paulaharju 1958, s.34, Kainuun mailta.)

Sittemmin hankittiin pihapiiriin viljan jauhamista varten tehokkaampi maamoottori.

Tila valtiolle

Maatalous lopetettiin Levävaarassa 1960-luvulla ja asukkaat muuttivat pois. Sen jälkeen tila on ollut pääosin kesäkäytössä. Tilan maat myytiin valtiolle vuonna 1973. Ystävyyden puiston Elimyssalon luonnonsuojelualueeseen ne liitettiin vuonna 1990.

Levävaaran kunnostettu päärakennus. © Metsähallitus

Nykyinen kunnostettu päärakennus ja navetta ovat peräisin 1950-luvulta. Kotijoen varteen on rakennettu vanhan mallin mukainen hierrinmylly.

Latvavaarasta

Yksi Levävaarasta lähteistä poluista johtaa lähimpään naapuriin, Latvavaaraan. Tilan historia juontaa ainakin 1840-luvulle ja ensimmäinen maininta siitä on väestörekisterissä vuodelta 1843. Latvavaara on ollut, samoin kuin Levävaarakin, kruununmetsätorppa. Aivan alkuvaiheessa torpan viljat viljeltiin kaskissa, joiden polttoa alettiin jo 1840-luvulla rajoittaa. Syrjäperillä kaskeaminen kuitenkin jatkui vielä jonkin aikaa. 1850-luvulla Latvavaarassa on Johan Pääkkösen isännöidessä kylvetty katselmuskirjan mukaan ohraa, ruista ja naurista puoleen hehtaariin peltoa.

1800-luvun loppupuoli oli koko Suomessa huonoa aikaa, useat katovuodet ja kulkutaudit tappoivat paljon ihmisiä, pahimmillaan kymmeniä prosentteja pitäjien väestä. Latvavaarakin oli autiona muutaman vuosikymmenen, mutta sai sitten uudet asukkaat, kun Levävaaran isäntä Tuomas Haverinen jätti metsänvartijan toimensa ja hänen poikansa Matti jatkoi työtä. Matti perusti elämänsä Latvavaaraan, joka kuului tuolloin Levävaaran nautintaan. Yhdessä vaimonsa Eevan kanssa hän rakensi uudet rakennukset vanhalle elossijalle ja kasvatti kahdeksan lasta. Matin jälkeen tilanpitoa jatkoi vanhin poika Juho.
Latvavaara itsenäistyi 1931, kun isäntäväki lunasti maat valtiolta omikseen. Peltoa oli tuossa vaiheessa 1,5 ha, niittyjä karjan tarpeisiin 12 ha ja metsää oli 50 hehtaaria. Lisäksi tilaan kuului kitu- ja joutumaita noin 35 ha. Tila oli siis kohtalaisen pieni ja eläminen perustuikin paljolti metsätöihin ja osaltaan myös metsästykseen ja kalastukseen.

Latvavaaran isäntäväki 1960-luvulla. Kuva: Suomen peura / Martti Montonen

Juho kuoli välirauhan aikana ja hänen vaimonsa Enni avioitui uudelleen Eemeli Komulaisen kanssa ja talonpito jatkui. Eemeli rakensi 1950-luvun alussa uuden asuintalon ja uudisti myös navetan.

Viljely Latvaarassa loppui 1960-luvun puolivälissä ja tila jäi lopullisesti autioksi 1976.  Tilan metsät hakattiin ja maat myytiin valtiolle. Latvavaaran kaunis pihapiiri pieneen järveen laskevalla vaaranrinteellä tuli osaksi Elimyssalon luonnonsuojelualuetta 1990.

Latvavaaran pihapiirin rakennuksia ja niittymaita kunnostetaan Levävaaran tapaan.

Lisätietoja:

Lähde ja lainaukset:
Paulaharju, Samuli: Kainuun mailta, WSOY 1958

Tämän sivun osoite on: www.luontoon.fi/kuhmonvaara-asutukset