Muinaisia mullistuksia

Kolin kalliot tarjoavat näkyvän ja käsinkosketeltavan esimerkin muinaisten mannerlaattojen liikkeistä, vuorijonojen muodostumisesta ja jääkausien jäljistä. Valtavat siirtolohkareet, lohkareluolat ja aallonmerkkikalliot ovat nykyretkeilijän löydettävissä olevia esimerkkejä Kolin vaiherikkaasta historiasta.

Vaarajono lokakuun aamuna. Kuva: Tiina Hakkarainen

Kolin vaarajono sijaitsee kahden eri-ikäisen kallioperäalueen rajalla. Kolin vaaroilta itään oleva alue on Suomen vanhinta, yli 2,6 miljardia vuotta vanhaa kallioperää, joka on pääosin graniittigneissiä. Vaarajonon länsipuolinen alue on nuorempaa liuskekiveä, joka Kolilla koostuu pääasiassa kovasta kvartsiitista. Vaaleaa kvartsiittikalliota leikkaavat tummat magmakivilajien juonet (pääosin diabaasia), jotka ovat jähmettyneitä muinaisten tulivuorten laavan ulostulokanavia.

Kolin alueen kallioperä joutui voimakkaan mullistuksen kohteeksi tuliperäisen saariston työntyessä mantereen päälle noin 1,9 miljardia vuotta sitten. Poimutuksessa syntyi Karelidien vuoristo. Rapautuminen on kuluttanut alkujaan lähes Himalajan kokoisen vuorijonon nykyisiin mittoihinsa. Vain kovin kiviaines, kvartsiitti, on jäänyt jäljelle. Ukko-Kolin päällä voi istuskella rapautumisen seurauksena paljastuneella lähes puhtaan valkoisella kvartsiitilla.

Jääkauden jäljet

Kolin alueen vallitseva maalaji on moreeni. Kansallispuiston läheisyydestä löytyy esimerkkejä jääkauden aikaisista moreenimuodostumista, kuten kumpumoreenista ja drumliineista. Jääkauden melko rajuistakin hyväilyistä johtuen Kolin kalliot ovat saaneet niille ominaiset silottuneet ja pyöristyneet muodot.

Kansallispuiston itäpuolella, Pielisellä, kulkee noin 13 kilometrin mittainen saarina näkyvä harjujakso, joka on muodostunut viimeisen jääkauden sulamisvaiheessa jäätikön reunan lähellä sijainneen railon pohjaan. Hiekkarantainen harjujakso on valtakunnallisesti merkittävä harjuluonnon suojelukohde.

Pielinen - Suomen viidenneksi suurin järvi

Pielinen kuuluu Vuoksen vesistöön. Järven kokonaispituus on 93 kilometriä ja keskisyvyys alle 10 metriä. Syvin kohta, 61 metriä, on mitattu järven pohjoispäästä. Pielinen on Suomen viidenneksi suurin järvi, ja kerää vetensä laajalta alueelta. Vedenkorkeus vaihtelee järvessä huomattavasti. Laajan valuma-alueen johdosta Pielisen vedenkorkeus nousee keväisin lumien sulamisen jälkeen aina juhannukseen saakka.

Jääkauden päättyessä Pielisen jääjärvi lainehti huomattavasti nykyjärveä suuremmalla alueella. Kolin seudulla Pielisen vanhin eli ylin rantaviiva on noin 30 metriä nykyisen järvenpinnan yläpuolella. Kansallispuistosta voi löytää monia muinaisia rantatasanteita ja -kivikoita.

Lähteet

Hyvärinen, H. ja Rainio, H. 2000. Kallistuva Pielinen. Julkaisussa Lovén, L. & Rainio.H. (toim.). 2000. Kolin perintö - kaskisavusta kansallismaisemaan. Gummerus. Jyväskylä.
Lyytikäinen, A. 1991. Kolin luonto, maisema ja kulttuurihistoria. Kolin luonnonsuojelututkimukset. Vesi- ja ympäristöhallituksen monistesarja 308. 111 s.
Kohonen, J. ja Rainio, H. 1992. Kolin synty - kansallismaiseman geologinen historia. Geologian tutkimuskeskus. Moniste. 16 s.
Kohonen, J., Marmo, J. & Vuollo, J. 2000. Kolin kallioperän syntyvaiheet. Julkaisussa Lovén, L. & Rainio.H. (toim.). 2000. Kolin perintö - kaskisavusta kansallismaisemaan. Gummerus. Jyväskylä.
Rainio, H. 2000. Jääkausi muotoilee Kolin maisemaa. Julkaisussa Lovén, L. & Rainio.H. (toim.). 2000. Kolin perintö - kaskisavusta kansallismaisemaan. Gummerus. Jyväskylä.