Kasken avulla asetuttiin

Historian alkuhämärissä metsäpalojen liepeillä liikkunut utelias ihmisrotu oppi hyödyntämään tulta. Tulella kaskettiin eli raivattiin metsää viljelyn tarpeisiin. Poltossa maaperän pintakerroksen ja puuaineksen ravinteet muuttuivat kasveille käyttökelpoiseen muotoon.

Kaskenpolttoa. Kuva: Metla/Ismo Hyttinen

Kolin kasket olivat alueen myöhäisestä asuttamisesta johtuen pitkään erä- tai kaukokaskia. Asutuksen myötä kaskeamisen ja laidunnuksen avulla raivattiin vaaroille pysyvät, mutta kiviset pellot. Erilaisille metsille oli omat kaskeamisen muotonsa. Yleisin oli lehtimetsäkaski. Etenkin Itä-Suomessa raivattiin myös ikikuusikoita huuhtakaskena. Tuhkakerroksessa viljeltiin ohraa, ruista ja naurista.

Metsät olivat aluksi yhteisomistuksessa. Isännät merkitsivät varaamansa kasken reunapuut. Sanonta "Oma maa mansikka, muu maa mustikka" kertoo siitä, että kaskettu maa oli alueen kaskenneen käytössä niin kauan kuin ahomansikka kasvoi alueella. Kun mustikka taas alkoi kasvaa kaskella, sai seuraava isäntä vallata alueen.

Kaskeaminen väheni merkittävästi 1800-luvun lopulla, kun puulle kehittyi arvokkaampia käyttömuotoja kuin kaskessa polttaminen. Viimeiset kasket Kolin alueella roihusivat 1900-luvun alussa.

Kaskeamalla satoa ja perinnemaisemaa

Kolin kansallispuistossa kaskeaminen aloitettiin jälleen vuonna 1994. Päämääränä on säilyttää vanhoja työtapoja ja perinnemaisemaa sekä ylläpitää luonnon monimuotoisuutta. Kolilla poltetaan vähintään yksi kaski vuosittain. Tulevina vuosina kaskeaminen keskitetään kansallispuiston pohjoispäähän Ollilan, Turulan ja Mattilan perinnepihojen läheisyyteen. Kaskettavat kohteet ovat useimmiten istutuskuusikoita tai lehtipuuvaltaisia viljelymetsiä.

Korkeiden liekkien, huumaavan kuumuuden, ritinän ja rätinän jälkeen kaskiaukealla on mustaa, hiljaista ja kuollutta. Mutta jo seuraavana kesänä maitohorsma ja heinät rehottavat viljellyn rukiin vieressä. Sadonkorjuun jälkeen kaskialue voidaan jättää metsittymään tai ottaa laitumeksi. Ajan myötä kaskialoista kehittyy valoisia kaskikoivikoita. Kaskialueet antavat myös mahdollisuuden tutkia polton jälkeistä kasvi- ja eläinlajiston kehittymistä.

Kaskeamiseen kuuluu monia vaiheita, joista etenkin itse poltto vaatii työvoimaa. Vaalein pellavavaattein ja huopahatuin suojautuneet kasken raatajat ovat Kolilla usein talkoolaisia. Kaskeamiseen sopivat työmenetelmät ja ajankohdat on opittu uudelleen vuosikymmenien tauon jälkeen ja satoa on päästy korjaamaan. Kolin kaskissa viljellään ruista ja kaskinaurista. Omassa halmeessa kasvaneesta rukiista leivotulla leivällä on päästy herkuttelemaan jo useina vuosina.