Muinainen vuorijono
Jälkiä menneisyydestä
Ihmisen muokkaama maisema
Taiteilijoiden sielunmaisema
Kaskenpolttoperinne elää Kolilla
Kolin korkeaa kulttuuria
Kolin matkailun historiaa

Muinainen vuorijono

Kolin vaarat ovat muinaisen vuorijonon, Karelidien, jäänteitä. Karelidit muodostuivat lähes 2 miljardia vuotta sitten, kun mannerlaatat työntyivät vastakkain. Mullistuksessa syntyneet kovat kvartsiittikalliot ovat kestäneet jääkausien kulutusta ja rapautumista ympäristöään paremmin. Lue lisää Kolin geologiasta.

Jälkiä menneisyydestä

Vanhimmat Kolin kansallispuiston alueelta löydetyt ihmiselämän merkit ovat pyyntikuoppia, kivi-iskoksia ja ranta-asuinpaikkoja. Löydöt kertovat, että Kolilla on eletty metsästämällä ja keräilemällä jo kivikaudella (8000–1900 eaa.). Seuraavat ihmisjäljet ovat vasta 1600-luvulta jaa. Ne osoittavat, että Vuonislahdesta on käyty Kolilla metsästämässä ja kaskeamassa. Pysyvä asutus saapui nykyisen kansallispuiston alueelle vasta 1700-luvun puolivälissä.

Ihmisen muokkaama maisema

Kolin vanhimmat ahot ja pihapiirit ovat peräisin 1750-luvulta. Elanto saatiin tuolloin ympäröivästä luonnosta. Pellot raivattiin kaskeamalla; 1700-luvun lopulla kaskettiin vuosittain 1,5 hehtaaria taloa kohden. Lisäsärvintä hankittiin kalastamalla, metsästämällä ja karjanpidolla, ja karja laidunsi vapaasti metsissä. Asutus, kaskeaminen ja metsän käyttö avasivat laajoja näköaloja sittemmin kuuluisaksi tulleeseen kansallismaisemaan.

Eero Järnefeltin muistolaatta. Kuva: Tarja Martin.Taiteilijoiden sielunmaisema

Kolilla käytiin läpi 1800-luvun lähinnä Pielisen ja sataman kautta, siihen asti kun Kolin tie valmistui vuonna 1913. Varsinainen Kolin-matkailu käynnistyi Juhani Ahon käynnin ja hänen Koli-kirjoitustensa innoittamana. Aluksi kaikki vieraat majoittuivat kylän maatiloille, mutta 1890-luvulla Suomen Matkailijayhdistys alkoi hoitaa majoitustoimintaa Ylä- ja Alamajalla. Kolin maisemat ovat innoittaneet taitelijoita jo 150 vuoden ajan. Yhä vieläkin vaarat lumoavat niin taiteilijat kuin tavallisen vaeltajan.

Kaskenpolttoperinne elää Kolilla

Kasken avulla asetuttiin

Historian alkuhämärissä metsäpalojen liepeillä liikkunut utelias ihmisrotu oppi hyödyntämään tulta. Tulella kaskettiin eli raivattiin metsää viljelyn tarpeisiin. Poltossa maaperän pintakerroksen ja puuaineksen ravinteet muuttuivat kasveille käyttökelpoiseen muotoon.

Kaskenpolttoa. Kuva: Metla/Ismo Hyttinen

Kolin kasket olivat alueen myöhäisestä asuttamisesta johtuen pitkään erä- tai kaukokaskia. Asutuksen myötä kaskeamisen ja laidunnuksen avulla raivattiin vaaroille pysyvät, mutta kiviset pellot. Erilaisille metsille oli omat kaskeamisen muotonsa. Yleisin oli lehtimetsäkaski. Etenkin Itä-Suomessa raivattiin myös ikikuusikoita huuhtakaskena. Tuhkakerroksessa viljeltiin ohraa, ruista ja naurista.

Metsät olivat aluksi yhteisomistuksessa. Isännät merkitsivät varaamansa kasken reunapuut. Sanonta "Oma maa mansikka, muu maa mustikka" kertoo siitä, että kaskettu maa oli alueen kaskenneen käytössä niin kauan kuin ahomansikka kasvoi alueella. Kun mustikka taas alkoi kasvaa kaskella, sai seuraava isäntä vallata alueen.

Kaskeaminen väheni merkittävästi 1800-luvun lopulla, kun puulle kehittyi arvokkaampia käyttömuotoja kuin kaskessa polttaminen. Viimeiset kasket Kolin alueella roihusivat 1900-luvun alussa.

Kaskeamalla satoa ja perinnemaisemaa

Kolin kansallispuistossa kaskeaminen aloitettiin jälleen vuonna 1994. Päämääränä on säilyttää vanhoja työtapoja ja perinnemaisemaa sekä ylläpitää luonnon monimuotoisuutta. Kolilla poltetaan vähintään yksi kaski vuosittain. Tulevina vuosina kaskeaminen keskitetään kansallispuiston pohjoispäähän Ollilan, Turulan ja Mattilan perinnepihojen läheisyyteen. Kaskettavat kohteet ovat useimmiten istutuskuusikoita tai lehtipuuvaltaisia viljelymetsiä.

Korkeiden liekkien, huumaavan kuumuuden, ritinän ja rätinän jälkeen kaskiaukealla on mustaa, hiljaista ja kuollutta. Mutta jo seuraavana kesänä maitohorsma ja heinät rehottavat viljellyn rukiin vieressä. Sadonkorjuun jälkeen kaskialue voidaan jättää metsittymään tai ottaa laitumeksi. Ajan myötä kaskialoista kehittyy valoisia kaskikoivikoita. Kaskialueet antavat myös mahdollisuuden tutkia polton jälkeistä kasvi- ja eläinlajiston kehittymistä.

Kaskeamiseen kuuluu monia vaiheita, joista etenkin itse poltto vaatii työvoimaa. Vaalein pellavavaattein ja huopahatuin suojautuneet kasken raatajat ovat Kolilla usein talkoolaisia. Kaskeamiseen sopivat työmenetelmät ja ajankohdat on opittu uudelleen vuosikymmenien tauon jälkeen ja satoa on päästy korjaamaan. Kolin kaskissa viljellään ruista ja kaskinaurista. Omassa halmeessa kasvaneesta rukiista leivotulla leivällä on päästy herkuttelemaan jo useina vuosina.

Kolin korkeaa kulttuuria

Koli karelianismin tuotteena

Karelianismi tarkoittaa 1800-luvun lopulla alkanutta kiinnostusta Karjalaa ja muinaissuomalaisuutta kohtaan. Suomalaisuuden juuria ja Venäjän vallassa kamppailevan kansan identiteettiä etsittiin karjalaisilta runo- ja laulumailta.Karelianistien kaiverruksia. Kuva: Miriam Pfähler

Kolille kipusi merkittävä ja ihmetystä herättävä kolmikko kesällä 1892. Pariisissa sivistyksensä saaneet Juhani Aho, hänen puolisonsa Venny Soldan-Brofeldt ja ystävänsä Eero Järnefelt vierailivat Kolilla Karjalaan suuntautuneella matkallaan. Venny kuvaa maisemaa matkapäiväkirjassaan: "Kolin rinteellä asuttiin myös jonkin aikaa. Siellä oli satumaisen kaunista: niityt, haat, lehmisavut ilta-auringossa. Taustalla siintävät vaarat." Aholle Koli antoi inspiraatiota esimerkiksi Panu-romaaniin.

Järnefelt vieraili Kolilla useita kertoja mukanaan suuria taiteilijoita kuten I.K. Inha ja lankonsa Sibelius. Järnefelt ja Inha kuvasivat yhdessä Mäkrältä avautuvaa maisemaa, Järnefelt siveltimen ja Inha kameran avulla. Sibeliuksen Kolin matkan on arveltu antaneen vaikutteita hänen neljänteen sinfoniaansa. Ehkä kuuluisimpia maalauksia Kolista Järnefeltin ohella on pensselöinyt Pekka Halonen. Hänen teoksiaan on muun muassa talvinen Koli.

Taiteilijat töissä edelleen

Se, mitä karelianismin innoittamat taiteilijat Kolilla näkivät ja kokivat, on yhä saavutettavissa. Nykytaiteilijatkin inspiroituvat Kolista ja tallentavat vaikutelmiaan. Paikka on vetänyt monet asettumaan pysyvästi vaaroille. Taiteilijat pitävät näyttelyitä muun muassa luontokeskus Ukossa ja Kolin Ryynäsessä (www.kolinkotiseutuyhdistys.fi).

Pielisen vastarannalta kotoisin oleva Heikki Turunen kuvaa kirjoissaan Kolin maisemaa, tunnelmaa ja paikan henkeen liittyvää inhimillistä kulttuuria. Hänen teoksiaan ovat muun muassa Simpauttaja ja Kivenpyörittäjän kylä. Kolin maisemat ovat olleet miljöönä Kivenpyörittäjän kylä ja Tohtori Zivago -elokuvissa sekä Karjalan kunnailla -sarjassa. Vaaroilla kaikuvat, perinteisen musiikin lisäksi, myös jazzin ja bluesin sävelet.

Kolilla pyritään keräämään ja säilyttämään vanhaa kulttuuriperintöä, kuten esineistöä, valokuvia ja tietoa. Esineitä ja valokuvia on näytillä Kolin kotiseutumuseossa, jonka toiminnasta vastaa Kolin Kotiseutuyhdistys (www.kolinkotiseutuyhdistys.fi).

Kolin matkailun historia - syrjäkylästä maakunnan matkailun lippulaivaksi

Pieliseltä polkua pitkin huipulle

Kolin maisemat ovat houkuttaneet ihmisiä jo varhaisessa vaiheessa, mutta varsinaisesti Kolin matkailun historian voidaan katsoa alkaneen vasta 1800-luvun lopulla karelianistien myötä. Kolin uudiskylä kasvoi 1700-luvun puolivälistä alkaen, mutta matkailijoille Kolin vaarat olivat monen mutkan ja mäen takana, huonojen kulkuyhteyksien päässä. 1800-luvun lopulla Kolilla vierailleille karelianisteille majapaikka järjestyi maatilan yhteydestä.

Maanteiden puuttumisen ja syrjäisen sijaintinsa vuoksi Kolille päästiin helpoiten Pieliseltä. Karelianistien innoittamia matkailijoita paikalle kuljettivat veneet. Junarata vastarannalle Pielisen itäpuolelle valmistui vuonna 1909, jolloin liikenne myös Kolille lisääntyi. Vuonna 1914 aloitti "Ukko-Koli" -niminen moottorivene säännöllisen vesireittiliikenteen Vuonislahdesta Kolille.Kolin satama. Kuva: Jorma Siitonen

Ensimmäinen matkailumaja, Ylämaja, avattiin Ukko-Kolin huipun tuntumaan Suomen matkailijayhdistyksen toimesta vuonna 1896. Tuolloin raivattiin myös polku satamasta ylös majalle. Vuosittainen kävijämäärä ei vieraskirjojen mukaan ollut 500 matkailijaa suurempi. Valtion ostettua Kolin huippujen alueen alettiin matkailun mahdollisuuksia kehittää tehokkaammin. Satamasta nousevan polun varteen vuonna 1911 rakennettu Alamaja lisäsi matkailijoille tarjolla olevien petipaikkojen määrää.

Kasvukausi 1930-luvulla

Vuonna 1923 toteutetun selvityksen mukaan Koli oli maamme vierailluin matkailukohde. Maantie Kolin kylälle valmistui vuonna 1913 ja 1930-luvulla saatiin valmiiksi myös Ukko-Kolin nykyiselle parkkipaikalle kiemurteleva serpentiinitie. Teiden virkaa tuohon asti hoitaneet kinttu- ja kärrypolut jäivät retkeilijöiden talsittavaksi tai heinittymään.

1930-luvun alussa Ylämajaa laajennettiin ja se saatiin myös talvikäyttöön vuosikymmenen puolivälissä. Koli tarjosi myös laskettelunautintoja ensimmäisen rinteen avauduttua 1930-luvun lopulla. Vuosittainen kävijämäärä nousi jopa seitsemään tuhanteen.

Kesäisin Kolille tultiin ihailemaan maisemia ja retket ikuistettiin valokuviksi. Kolille tultiin varta vasten keräämään kaskiahojen mansikoita. Kävijöihin lukeutui etenkin nuorisoryhmiä sekä hää- ja kihlajaismatkalaisia.

Ylä- ja alamäkien jälkeen uusille urille

Sodan aikana ja 1950-luvulla matkailun kehittyminen Kolilla oli pysähdyksissä. 1960-luvulla saatiin kuitenkin uusi vaihde päälle ja matkailun lisääntyminen oli voimakasta ja suunnitelmat suuret. Ylämajaa laajennettiin hotellisiivellä 1967 ja varsinainen Ylämaja sai väistyä nykyisen hotellirakennuksen tieltä vuonna 1970. Hurjimmat suunnitelmat matkailun kehittymisestä kuitenkin osittain vesittyivät 1970-luvun lopun energiakriisin takia.

1980-luvun nousukaudella kyläläisillä ja muilla alueen matkailun kehittäjillä oli taas tuulta purjeissa ja investointeja tehtiin. Vuotuinen kävijämäärä nousi yli sataantuhanteen. Luonnonsuojelun ja matkailun ristiriidat nousivat kuitenkin esiin. Kansallispuiston perustamisen pelättiin heikentävän matkailuyrittämisen mahdollisuuksia. Vastapuoli ei uskonut tärkeiden elinympäristöjen, uhanalaisten lajien ja kansallismaiseman säilyvän ilman kansallispuiston perustamista. Monien vaiheiden jälkeen Kolin kansallispuisto perustettiin vuonna 1991.

 

Kolin kansallispuisto

  • Perustettu 1991
  • Pinta-ala 30 km²

Kolin kansallispuiston tunnus - kaskikoivikko

Kolin kansallispuiston tunnus on kaskikoivikko