Ivalon Matin vesiretkeilyreitti soveltuu parhaiten kanoottimelontaan. Reitti ei ole teknisesti erityisen vaativa, vaan soveltuu aloittelevallekin melojalle. Tähän tulee lisätä, että olosuhteet joella (www.ymparisto.fi, vedenkorkeus) voivat vaihdella paljon kesän aikana.

Ivalojoessa ei ole järviä tasaamassa veden pinnan vaihteluita, ja siksi sateet tai niiden puute muuttavat jatkuvasti veden korkeutta. Alkukesällä vettä on riittävästi, mutta loppukesän kuivien jaksojen aikana nivat saattavat mennä niin vähävetisiksi, että väylän löytäminen kivien lomitse voi olla hankalaa. Pohjakosketukset ovat silloin tavallisia. Ne kuuluvatkin retken luonteeseen. Ivalojoen kivet ovat kuitenkin pyöreähköjä, vailla teräviä särmiä, ja kun niitä lisäksi peittää leväkerros – vesi on kyllä kirkasta ja puhdasta – ainakaan muovikanootti ei tartu kiviin.

Joki on paikoin rauhallinen. Kuva: Tapio Tynys

Nivojen välissä suvannoissa vettä on runsaasti. Vesireitillä on se erinomainen ominaisuus, se ikään kuin kouluttaa melojaa. Alkumatka on tasaista vettä. Sitten alkaa tulla vastaan pikkunivoja, uusi aina entistä hieman vaikeampi. Kun tullaan reitin puoliväliin Hirvipäitten tykö, reitin vaativimmat kosket tulevat vastaan. Ne ovat Saarikoski ja Mukkakoski. Tässä vaiheessa kanootin käsittelyyn on tullut matkan varrelta kokemusta, varsinkin, jos kommunikointi etu- ja takamelojan välillä pelaa. Sitäkin on ollut aikaa harjoitella.

Ivalon Matin vesiretkeilyreitti on erämaareitti. Sen varrella ei ole mitään palveluita. Jos jotakin jää matkasta, sitä ei saa enää hankittua. Retkelle tuleekin varautua huolella. Lue lisää retkeilijän ABC:sta.

Vaatetusta tulee olla riittävästi. Säänvaihtelut voivat olla suuria ja nopeita. Vedenpitävät jalkineet ovat välttämättömät, koska vähävetisissä nivoissa saattaa joutua kahlaamaan. Ruokatarpeet ja keittovälineet tulee tietenkin ottaa mukaan, ja mielellään hieman ylimääräistä.

Majoittumiseen sopii parhaiten teltta. Se pitää lämpimänä, kuivana ja se pitää hyttyset loitolla, toisin kuin tavallinen laavu. Jäiden lähdöt ja tulvat ovat pitäneet matalat rannat puuttomina. Puutonta vyöhykettä seuraa yleensä koivikko, ja vasta sen takaisissa rinnemaissa tulee vastaan männikkö. Tulenteko sateessa saattaa siten kävelyttää, koska helposti syttyvää tervasjuurakkoa ei löydy rannasta.

Reitin varteen ei tule teitä. Jos jostakin syystä joutuu jalkamieheksi, kannattaa pyrkiä joen pohjoispuolelle. Ennen Repojokea kannattaa palata Inari–Kittilä -tielle. Repojoen suun ja Saarikosken väliltä kannattaa pyrkiä joko Nauramajängän tien päähän tai Litmurvaaralle nousevalle tielle, ja sieltä päätielle. Matkaa jokivarresta tulee nelisen kilometriä.
Jos joutuu kävelemään Saarikosken jälkeen, kannattaa pyrkiä Kutturaan. Joen pohjoispuolella kulkee joen suuntaisesti 1–2 kilometrin etäisyydellä joesta vahva polku Litmurvaarasta Kutturaan.  

Reitin melonta ei edellytä huippukuntoa. Normaalikuntoinen, terve ihminen selviää siitä hyvin.