Harjuluontoa

Jämijärven seudulle on ominaista suuri korkeus merenpinnasta, joka antaa luonnolle osittain lappimaisia piirteitä. Hämeenkankaan Soininharju on 185,4 m meren ja 85 m läheisen Jämijärven pintaa ylempänä. Myös Soininharjun itäisenä jatkeena oleva Niiniharju kohoaa yli 180 metrin.

Soiniharju lännestä päin otetussa ilmakuvassa. Soininharju kohoaa 184,5 metriä merenpinnan yläpuolelle. Kuva: Timo Halme ja Tuomo Häyrinen

Hämeenkankaan harjujen harjukuopat eli supat, joita Jämijärvellä kutsutaan vadeiksi, ovat merkkejä viimeisimmästä jääkaudesta. Supat, kuten koko harjumuodostelma, ovat syntyneet jään liikkeiden ja sulamisvesien seurauksena. Komeimmat näistä vadeista ovat Isovati ja Pikkuvati Jämikeskuksen läheisyydessä sekä Niiniharjunvati ja Koivistonvati harjun itäpäässä. Suurimmalla, Koivistonvadilla, on leveyttä noin 200 metriä ja syvyyttä noin 25 metriä.

Harjukeltaliekon harvinaista loistoa. Kuva: Terttu KonttinenLämpö- ja valaistusolot harjun eri osissa vaihtelevat rinteiden kaltevuuden ja auringonsäteilyn suunnan mukaan. Niiniharjulla olosuhteet ovat poikkeuksellisen edulliset ja siellä kasvaa nimensä mukaisesti niinipuu- eli lehmusmetsikkö. Pienialainen metsikkö on jäänne jääkauden jälkeisestä lämpökaudesta, jolloin jaloja lehtipuita esiintyi maassamme nykyistä yleisemmin. Lehtojensuojeluohjelmaan sisältyvän Niiniharjun lehmusesiintymän sananjalka- ja mustikkavaltaisia kasvustoja lukuunottamatta harjun kasvillisuus on varsin karua: puolukkaa ja kanervaa kasvavia kankaita.

Monet harjujen avoimia ja valoisia elinympäristöjä tarvitsevat lajit ovat vähentyneet Suomessa, kun harjujen soraa ja hiekkaa on hyödynnetty rakentamiseen ja tientekoon. Hämeenkankaalla on säilynyt näitä harvinaistuneita harjukasveja, kuten hietaneilikkaa, harjukeltaliekoa ja kangasajuruohoa. Harjumetsissä viihtyviä lintuja, kuten kangaskiurua ja kehrääjää, tavataan myös Hämeenkankaalla.

Lähteikköjä ja soita

Hämeenkankaan - Pohjankankaan harjumuodostuma on Pohjois-Satakunnan tärkein pohjaveden muodostumisalue. Hämeenkankaan monikymmenmetriset hiekkakerrokset suodattavat sadevedet ja varastoivat niitä sekä laskevat liiat harjujen rinteille, joissa ne paikoin muodostavat pulppuavia lähteitä sekä pieniä puroja. Harjualueen reunamilla pohjavesi purkautuu lukuisista lähteistä ja suotautuu ympäröiville soille.

Uhrilähteen kirkkaaseen vedenpintaan pulpahtelee hiekkaa. Kuva: Terttu KonttinenAlueen suot ovat keidassoita, joilla vuorottelevat kanervaa ja kituliasta männikköä kasvavat kermit ja upottavat kuljut. Keidassoille on tyypillistä, että suon keskusta on reunoja korkeammalla ja saa ravinteita vain sadevedestä. Kaikilla alueen soilla, kuten ohutturpeisella Vaarinnevankeitaalla, tämä rakenne ei kuitenkaan näy selvästi.

Hämeenkankaan tunnetuimpia lähteitä ovat Uhrilähde ja Kuninkaanlähde. Läpi vuoden sulina pysyvinä elinympäristöinä lähteet ja niiden lähiympäristöt ovat monen erikoisen kasvilajin kasvupaikkoja. Tasaisia lämpöoloja vaativat kasvit kuten kevätlinnunsilmä ja lähdesara viihtyvät niillä.