Metsäpeura ja poro ovat hyvin samannäköisiä. Ulkonäön perusteella onkin joskus mahdotonta sanoa, kummasta on kyse. Yleensä metsäpeura on kookkaampi. Sen jalat ovat pitemmät, sarvet kapeammat ja isommat kuin porolla. Väriltään metsäpeura on poroa tummempi. Peura on myös poroa arempi.

Metsäpeura. Kuva: Ari Meriruoko

Metsäpeura ja poro voivat saada keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Risteytyminen vähentää perimältään puhdasta metsäpeurakantaa. Pohjoinen villipeurakanta on koostunut kahdesta alalajista, poroksi kesytetystä tunturipeurasta ja metsäpeurasta.

Metsäpeura - jäkäläkankaiden vaeltaja

Metsäpeura on sopeutunut elämään metsäisillä alueilla ja selviytymään ankaristakin talvista. Pitkät jalat ja leveät sorkat helpottavat kulkua lumessa. Sarvet ovat kärjistään sisäänpäin kaartuvan V-kirjaimen muotoiset, mikä soveltuu tiheissä metsissä liikkumiseen. Sekä hirvaalla että vaatimella on vuosittain kasvavat sarvet toisin kuin monilla muilla hirvieläimillä. Hirvas pudottaa sarvensa myöhään syksyllä tai alkutalvella, vaadin vasta kesän alussa, kun uusi vasa on hiukan kasvanut.

Metsäpeura viihtyy kesällä reheväkasvuisilla soilla. Kuva: Ari Meriruoko

Metsäpeura viihtyy talvella rauhallisilla jäkälikkökankailla ja kesällä reheväkasvuisilla soilla. Keväällä ne vaeltavat kohti itää vasomisalueille ja kesälaitumille, jolloin tokat hajoavat. Syksyllä peurat alkavat taas kerääntyä tokkiin ja vaeltavat länteen talvilaidunalueille. Keskitalvella peuroja näkee usein makailemassa järvien jäillä, josta ne välillä käyvät lähimetsien kankailla syömässä.

Talvella lumihangissa tokat kulkevat energiaa säästäen usein pitkissä jonoissa. Peurojen liikkumisesta alueella kertovat myös kankaalle jäkälän etsinnässä syntyneet kaivukuopat ja pienet mustat ulostepapanat. Sorkan jälki on leveä, kärjestä pyöreästi kaartuva.

Talviaikana pääasiallisena ravintona ovat poronjäkälät sekä puilla kasvavat lupot ja naavat. Peuran hajuaisti on erittäin tarkka. Sen avulla se löytää jäkälää paksunkin lumen alta. Kesällä peurat syövät mm. tupasvillaa, raatetta, horsmaa sekä erilaisia heiniä ja saroja. Lehdeksiä tai oksia peurat syövät vain vähän.

Suku jatkuu

Syksyisissä kiimatappeluissa valikoituvat parhaat hirvaat sukua jatkamaan. Valtahirvaalla on haaremissaan puolesta tusinasta muutamaan kymmeneen vaadinta. Kiima-ajan huippu ajoittuu tavallisesti lokakuun lopulle. Keväällä kantava vaadin karkottaa edellisvuotisen vasansa ja synnyttää yleensä yhden vasan touko-kesäkuun vaihteessa. Se liikkuu ensimmäiset viikot kahdestaan vasan kanssa. Myöhemmin vaatimet vasoineen muodostavat pieniä ryhmiä. Syksyn kiima-aikaan emä lopettaa imettämisen ja vasa saa tulla toimeen kasviravinnolla.

Kuukauden ikäinen metsäpeuravasa. Kuva: Martti Montonen

Suurpedot metsäpeurakannan säätelijänä

Suurpedot pitävät omalta osaltaan peurakannan terveenä ja elinkelpoisena. Metsäpeuran paluun myötä ovat perässä tulleet sudet, jotka tappavat heikoimmat yksilöt. Susien jättämille haaskoille ovat tulleet myös ahmat. Vain hyvällä onnella ahma onnistuu saalistamaan peuran itse. Ilves voi hiljaa hiipien lähestyä syvässä lumessa kaivavaa peuraa ilman, että peura sitä havaitsee, ja nopealla yllätyshyökkäyksellä saada peuran saaliikseen. Karhu ei talviaikaan ole ongelma peuroille, mutta kesällä peura on karhulle saalista samalla tavalla kuin sudellekin.

Metsäpeura pyrkii välttämään suurpetojen saaliiksi joutumisen hakeutumalla lepäämään aukeille paikoille, kesällä soille ja talvella järvien ja lampien jäille. Peura käyttää myös tuulensuuntaa apunaan. Se pyrkii pakenemaan myötätuuleen ja valppautensa, hyvän hajuaistinsa ja nopeutensa ansiosta siinä usein onnistuukin.

Metsäpeuran vaiheet Suomessa

Vielä 1600-luvulla metsäpeuraa tavattiin lähes kaikkialla Suomessa, mutta 1800-luvun lopussa se oli kuitenkin hävinnyt koko maasta metsästyksen seurauksena. Peuran pyyntiin liittyy runsaasti perinteitä. Jälkiä peuranpyynnistä löytyy maastosta joillakin paikoin vielä tänäkin päivänä.

Kun metsäpeura hävisi Suomesta, pieni kanta säilyi Venäjän Karjalassa. Sieltä ensimmäiset metsäpeurat tulivat Suomen puolelle Kuhmoon 1940-luvulla.

Aluksi Kainuu oli pääasiassa osa Karjalan peurakannan talvialuetta ja vasominen tapahtui edelleen Venäjän puolella. Ensimmäinen pysyvä peurakanta Kuhmoon muodostui 1960-luvun kuluessa.

Suomenselän peurakanta on lähtöisin vuosina 1979 - 80 Kuhmosta siirretyistä kymmenestä metsäpeurasta. Lieksan tienoilla elää Suomen kolmas metsäpeurapopulaatio.

Metsäpeuravaadin. Kuva: Martti Montonen

Metsäpeuran nykytilaa selvitettiin yhteishankkeella

Suomalaisten ja venäläisten metsäpeuratoimijoiden yhteinen EU-rahoitteinen hanke Kainuun ja Venäjän Karjalan metsäpeurakantojen nykytilan selvittämiseksi ja metsäpeurayhteistyön tiivistämiseksi toteutettiin vuosina 2013-2014. Hankkeen tuotoksena julkaistiin metsäpeuralle oma sivusto (www.suomenpeura.fi) suomeksi, englanniksi ja venäjäksi. Sivuilla on runsaasti tietoa metsäpeuran elämästä. Katso myös hankkeessa tehty 11 minuuttia kestävä video metsäpeurasta.

Metsäpeuratokka Elimysjärvellä. Kuva: Martti Montonen